Siitä päivästä lähtien elämäni kääntyi päälaelleen. Muistan, kuinka Asan sisaruksen astuivat ulos valkoisesta urheiluautosta, mikä oli parkkeerattu yliopiston porttien eteen ja miten koko koulu tuntui henkäisevän haltioissaan. Muistan tarkasti, kuinka olin itse syömässä kotona tekemiäni tonnikalalla täytettyjä riisipalloja ruokalassa, ja ruokalan suuret lasiset ikkunat avasivat täydellisen näkymän tälle hätkähdyttävälle spektaakkelille. Kuulin jonkun ensimmäisen vuosikurssin tytön huutavan ihastuksissaan ”eikä, onko se oikeasti Takeichi?” ja ystävänsä kanssa he juoksivat äkkiä ulos muiden innokkaiden vastaanottajien seuraan.

          Olin sylkäistä riisipallon pois suustani, kun näin näiden kahden säteilevän hahmon lähestyvän itsevarmasti koulua kohti. Nuori mies heilautti mustan nahkatakkinsa olkapäänsä taakse ja nosti tummat aurinkolasinsa silmiensä edestä niin, että kuulin sisälle asti kuinka tyttölauma kiljahti haltioissaan. Hän virnisti itsetietoisesti, niin että valkoinen hammasrivi välähti ja juuri sopivasti tuuli ehti tarttua hänen raidoitettuihin vaaleanruskeisiin hiuksiinsa. Itsevarmasti hän purjehti innosta hykertelevän tyttölauman läpi koulun pääovia kohti, saaden tervehdyksiä ja esittelyjä sieltä täältä.

          Mutta se, mikä oikeasti sai riisin putoilemaan täydellisesti ammottavasta suustani, oli nuori nainen, joka käveli hänen vierellään. Tiedättekö kun on niitä naisia, jotka ovat sinusta aivan älyttömän kauniita – mutta sitten on niitä, joiden ulkonäöstä voisit tappaa. No, tämä nuori nainen kuului selvästi jälkeiseen kastiin. Punainen kesämekko imarteli täydellisesti hänen kaunista ja solakkaa vartaloaan, ja pitkät kapeat sääret pääsivät täysin elementtiinsä. Hänen tuhkanvaaleat, pisimmillään olkapäille ulottuvat hiuksensa säteilivät auringonsäteiden osuessa niihin, ja mitä lähemmäs koulun ovia tämä kaksikko pääsi, sitä paremmin erottuivat nuo valtavan suuret, häikäisevät mantelinmuotoiset silmät. Punatut huulet venyivät pieneen hymyyn, kun joku koulun pojista säesti hänen menoaan viheltämällä väkijoukosta ja täytyy sanoa, että naisetkin olivat niin ihastuneita hänen ulkonäöstään, etteivät edes tajunneet olla kateellisia.

          Ja tämä oli ensimmäinen reaktioni Asan sisaruksista.

 

          Palatakseni vähän taaksepäin, nimeni on Yumi Sumida. Olen 19-vuotias ja käyn ensimmäistä vuottani Uekon yliopistossa, oikeastaan opiskeluni alkoi vasta kaksi viikkoa sitten. Opiskelen kulttuuria ja kirjallisuutta, ja valitsemani ala vaikuttaa minusta todella mielenkiintoiselta. Perheelläni ei ole hirveästi rahaa, mutta onnistuin pääsemään tähän yliopistoon stipendin avulla – muuten minulla ei olisi ikinä ollut mahdollisuutta päästä näin arvostettuun ja kalliiseen yliopistoon. Näiden kahden ensimmäisen viikon aikana minusta on alkanut tuntua, että ihmiset täällä ovat poikkeuksetta todella rikkaista perheistä, ja että heidän maailmansa pyörii pelkästään ulkonäön ja suosion ympärillä. Siksi en ollutkaan ollenkaan yllättynyt, kun kuulin käytävällä jonkun juoruavan rikkaiden Asan sisarusten tulevan tähän yliopistoon, kun he olivat huhujen mukaan muuttaneet tähän kaupunkiin. He työskentelivät molemmat malleina ja olivat todella rikkaasta suvusta, joten ei ollut ihmekään, että yliopistoni oli sekaisin heistä.

 

          ”Etkö sinä aio mennä katsomaan heitä?” kummastunut naisen ääni palautti minut äkkiä todellisuuteen ajatuksistani, ja olin toistamiseen tukehtua riisiini. Yritin peittää valtavan yskänpuuskan, ja tyydyin vain pudistamaan päätäni henkeäni pidätellen, kääntyen samalla kohti tuota minua puhutellutta naista. Hätkähdin hieman, kun tunnistin henkilön oman vuosikurssini oppilaaksi. Tytöstä ei voinut erehtyä, sillä hänellä oli kirkkaan pinkit, puoleen selkään ulottuvat hiukset ja muutenkin todella räväkät vaatteet. Musta nahkatakki ja revityt farkkushortsit huokuivat rock-asennetta ja lyhyeksi leikattu musta bändipaita ja löysästi solmitut tennarit kruunasivat asun. Kaikesta huolimatta hän näytti mielestäni todella siistiltä ja olin aina hänet nähdessäni salaa ollut iloinen siitä, että sentään joku tässä koulussa uskalsi olla oma itsensä.

”Joo, minuakaan ei oikein kiinnosta liittyä tuohon fanclubiin”, hän sanoi pieni virne naamallaan, nyökäten käytävän suuntaan, johon kerääntyi hetki hetkeltä enemmän ihmisiä katsomaan kahden julkkiksen kouluun purjehtimista, ”kiva huomata etten ole ihan ainoa”, hän sitten vain totesi, hymyillen minulle ystävällisesti ja jatkoi sitten matkaansa yhtä äkisti kuin oli ilmestynytkin. Itse jäin räpyttelemään silmiäni, ja katsomaan hänen menoaan. Sitten suuntasin katseeni tutkivasti eväsrasiaan, miettien täytyisikö minun mennä syömään riisipalloni vessaan, etteivät ne koituisi lopullisesti kohtalokseni.

 

          Päivä jatkui muuten normaaliin malliinsa, paitsi että minne meninkin, jännittynyt ja ilahtunut tyttöjen puheensorina seurasi paikasta toiseen. Siitä tiesi, että jotain kiinnostavaa tapahtui, kun tytöt olivat kerääntyneet pieniin rinkeihin supisemaan päät yhteen lyötyinä. Sanat ”Takeichi”, ”komea” ja ”täydellinen” erottuivat milloin mistäkin ja kuulinpa välillä jonkun puhuvan myös hänen siskostaan, jonka nimeä en kylläkään tiennyt. Hänen kauniit piirteensä olivat syöpyneet verkkokalvoilleni (koska ihan totta puhuen, minua ei voinut vähempää kiinnostaa hänen itseään täynnä oleva veljensä) ja olisin hirveästi halunnut tietää, mitä alaa hän opiskeli ja millä vuosikurssilla.

          Pohdin sitä samalla, kun astelin historian luentosaliin ja istahdin tutulle ja turvalliselle paikalleni salin keskivaiheille. Aivan edessä istuivat ne, joille opiskelu oli koko elämä ja takana taas höpötys oli niin armoton, ettei luennoitsijaa edes kuullut.

          Kurssi oli nimeltään ”Historian vaikutus kulttuuriin” ja se ei ollut oikeastaan vielä ensimmäiselle vuodelle tarkoitettu kurssi. Olin pitänyt aihetta kuitenkin niin mielenkiintoisena, että olin halunnut ottaa sen heti, ja no, olihan minulla ollut toinenkin syy hakeutua tälle kurssille jo etukäteen. Hieman hermostuneena kohotin katseeni vihostani ja penaalistani ja vilkaisin ympärilleni. Perhoset lehahtivat lentoon vatsassani, kun haravoin luentosalia katseellani, etsien tiettyä ruskeahiuksista henkilöä. Ja siinä hän istui, kaksi riviä minua alempana, nojaten rennosti tuolinsa selkänojaan ja pyöritellen kynää hajamielisesti kädessään. Hänen kylmän tummanruskeat hiuksensa olivat hieman sotkettu ja aseteltu rennosti ja tyylikkäästi ylöspäin, ja vaalea kauluspaita antoi hänelle kypsän ja huolitellun vaikutelman. Huokaisin hiljaa syvään häntä vilkuillessani ja yritin turhaan tasata yllättäen nopeutunutta sykettäni.

          Hänen nimensä oli Hyosuke Nakada. Hän opiskeli samaa alaa kuin minä, paitsi että oli minua kaksi vuotta vanhempi. Tiesin sen, sillä hän oli opiskellut samassa lukiossa kanssani ja muistin kuinka olin ollut jo niistä päivistä lähtien ihastunut häneen. Joka tapauksessa, haaveiluni hänestä oli melko turhaa, sillä olin varma, ettei hän edes tiennyt olemassaolostani. Puhalsin uudestaan ilmaa keuhkoistani ja mietin ties kuinka monetta kertaa erilaisia tapoja, joilla olisin voinut lähestyä häntä ja saanut itseni hänen tietoisuuteensa.

          Kuitenkin juuri silloin salin yläpäässä astui sisään hieman äänekkäästi naurava tyttöporukka ja Hyosuke ehti reagoida tähän nopeammin kuin minä. Hän kääntyi katsomaan äänen suuntaan, joka sattui kuuluvan juuri takaani. Toisin sanottuna hän siis äkkäsi minut, ja pysähtyi katsomaan minua, koska se luonnollisesti kiinnittää huomion kun joku tuijottaa sinua kuin mikäkin kuolaava älykääpiö. Tunsin punan kohoavan poskilleni, kun hänen tummien, salaperäisten silmiensä katse tuntui porautuvan omiini. Olin juuri valmiina kaivamaan kuopan itselleni keskelle luentosalia ja menemään sinne makaamaan loppuelämäkseni, kun Hyosuke yhtäkkiä väläytti minulle kauniin hymyn ja kääntyi sitten takaisin luennoitsijan puoleen (minulle oli siinä vaiheessa täysi mysteeri, oliko luento ylipäänsä jo alkanut). Itse jäin istumaan lamaantuneena paikalleni ja yritin turhaan saada aivojani raksuttamaan normaaliin tahtiinsa. Kesti vielä hetken, ennen kuin todella tajusin, että hän tosiaan oli juuri katsonut ja hymyillyt minulle ensimmäistä kertaa, ja tämän tajutessani tykytys rinnassani ei suinkaan helpottanut, vaan alkoi kohista aina korvissani asti. Minusta tuntui myös yllättäen, kuin olisin helposti siinä paikassa voinut heittää takaperin voltin.

          Minulle ei jäänyt luennosta luonnollisesti mitään käteen ja edelleen omissa maailmoissani aloin pakkaamaan tavaroita takaisin laukkuuni. Sivusilmällä huomasin jonkun Hyosuken kaverin menevän hänen luokseen juttelemaan jotain ja tukahdutin harmistuneen ilmeen naamaltani jo ennen kuin se ehti ilmestyä sille. Hylkäsin kaikki lähestymissuunnitelmat, joita olin luennon aikana ehtinyt kehitellä ja sen sijaan yritin hyväksyä kohtaloni ja lähdin ulos luentosalista.

 

          Olin edelleen harvinaisen hajamielinen kävellessäni ruuhkaisella käytävällä, kun yhtäkkiä tajusin kiinnittää huomiota äänekkääseen väkijoukon, joka tuntui tukkivan käytävän kokonaan. Pyöräytin silmiäni, kun erotin vaaleaksi raidoitetut nuoren miehen hiukset väkijoukon keskeltä, jota kikatus ja satunnainen liverrys tuntuivat seuraavan.  

”Haha, joo on se Ferrari”, nuoren miehen ääni kantautui omallekin kuuloetäisyydelleni ja tätä säesti haltioitunut henkäys. Yritin estää suupieltäni nykimästä ja päätin vain ohittaa tämän väkijoukon herättämällä niin vähän huomiota kuin suinkin pystyin.

          Kun olin saanut raivattua tietäni jo jonkin matkaa (ja olin uhkaavasti ajautunut kohti ryppään keskusta), huomasin yllättäen sen saman pinkkihiuksisen rokkaritytön, joka oli tullut juttelemaan minulle aamulla. Hän käveli hiukan edelläni ja näytti juuri niin kiinnostuneelta kyseisestä showsta kuin minäkin olin. Silloin kuitenkin huomasin aivan Takeichi Asan vanavedessä kulkevan tytön heittävän tuohon rokkarityttöön virnuilevan katseen ja tönäisevän kyynärpäällään vieressään astelevaa kaveriaan. Aitiopaikalta olin todistamassa, kuinka hän vaivihkaa asetti jalkaansa vähän sivummalle, niin että tuo pinkkihiuksinen tyttö kompastui siihen ja horjahti rähmälleen lattialle ja hänen kirjansakin levisivät laukusta ympäriinsä.

”HuHups”, tuo hänet kampannut tyttö sanoi naurahtaen ilkeästi ja häntä säesti melkoinen naurunremakka joka puolelta tuota käytävää tukkivaa väkijoukkoa.

”Hei, teit sen tahallasi!” pinkkitukkainen tyttö huudahti närkästyneenä ja sai osakseen vielä lisää naurua.

”Mitäs kuljeskelet noin rumissa vaatteissa ympäriinsä”, hänet kampannut tyttö huudahti ilkikurisesti, saaden vain lisää virtaa joukon nauramisesta, ”ja mikä tuo hiusväri on? Onko yksisarvinen oksentanut päällesi?”

          Siinä vaiheessa savu oli jo alkanut nousta korvistani siihen malliin, että ennen kuin olin sitä itse tiedostanutkaan, olin jo marssinut keskelle tätä välikohtausta ja tarttunut pinkkihiuksista tyttöä käsivarresta auttaen hänet ylös.

”Ja ihan niin kuin sillä olisi jotain väliä miten joku pukeutuu?!” tajusin vähän liian myöhään huutavani tuolle iljettävälle puuterihuiskulle päin naamaa, saaden hänet sentään sulkemaan suunsa tyrmistyneenä, ”mikä sinä sitten olet? Luuletko että saat merkkivaatteilla ja tekoripsillä peitettyä tuon iljettävän luonteesi? Ulkonäöllä ei ole mitään merkitystä, jos olet sisältä päin täysi idiootti!”

          Huomasin tytön takana Takeichi Asankin tuijottavan minua melko häkeltynyt ilme kasvoillaan ja hänen taivaansiniset silmänsä olivat suoraan kohdistuneet minuun. Olkoon kuinka komea hyvänsä, ajattelin tuhahtaen ja nostin uhmakkaasti leukaani pystyyn. Hiuksiani heilauttaen käänsin hänelle takaraivoni ja käännyin takaisin pinkkihiuksisen tytön puoleen, joka oli juuri sopivasti saanut noukittua kirjansa lattialta.

”Tule, mennään”, pamautin sitten ja lähdin raivosta kihisten työntymään väkijoukon läpi, taluttaen häntä edelleen käsipuolesta.

 

          ”Kiitos, ei sinun olisi tarvinnut”, tuo pinkkihiuksinen tyttö sanoi sitten, kun vihdoin hiljensin tahtiani päästyämme hiljaiseen käytävään. Huokaisin ja käännyin häntä päin, yrittäen loihtia kasvoilleni hymyn kaikesta edellisestä huolimatta, vaikka oikeasti tapahtuman seuraukset olivat juuri alkaneet muodostaa ikäviä kauhukuvia mieleeni. Mitä ihmettä minä olin oikein miettinyt?

”Ei se mitään”, sanoin yrittäen jäljitellä huolimatonta äänensävyä ja heilautin kättäni ilmassa, ”minulla vain keitti yli tuo koko touhu, ei se ollut sinun syysi”, sanoin hänelle totuudenmukaisesti ja tyttö näytti ymmärtävän mitä tarkoitin.

”Joo, en olisi kyllä ikimaailmassa tullut tähän yliopistoon jos olisin tiennyt millaisia tyyppejä täällä on”, hän sanoi naurahtaen kalseasti, ”nämä kaksi viikkoa ovat kyllä osoittaneet millaisia ihmiset osaavat olla… Ei sillä että välittäisin yleensäkään mitä muut ajattelevat minusta, mutta en minä nyt ihan tuollaisen hyökkäyksen kohteeksi ole ennen tullut”, hän sanoi pohdiskeleva ilme kasvoillaan, mutta kääntyikin sitten taas minua kohti, ”etkös sinä ole muuten samalla vuosikurssilla kuin minä?”

Hämmennyin hieman, kun hän näytti muistavan minut.

”Joo, olen Yumi Sumida”, sanoin esitellen itseni hymyillen ja pinkkihiuksinen tyttö hymyili minulle leveästi takaisin.

”Minä olen Suzume Shoda, mutta kutsu vaan Suzuksi. Hauska tutustua”, hän sanoi säteillen, ja en voinut olla ajattelematta että hän oli kyllä todella mukava. Yhtäkkiä hän kuitenkin henkäisi silmät laajeten ja katsoi nopeasti rannekelloaan, kuin olisi juuri tajunnut jotain.

”Voi ei, minä myöhästyn ihan juuri bändiharkoista!” hän kiljahti ja loi minulle pahoittelevan katseen, ”anteeksi, minun täytyy nyt oikeasti mennä.”

”Ei se mitään”, ehdin sanoa nopeasti, kun Suzume jo kääntyi kannoillaan ja pyrähti käytävän kulman taakse pinkit hiukset ilmassa hulmuten. Hän siis oli bändissä, se selittikin paljon, ajattelin itsekseni.

 

          Minulla oli enää yksi luento ennen koulupäivän päättymistä ja onnistuin mielestäni hämmentävän hyvin välttelemään äskeistä välikohtausta todistamassa olleita henkilöitä. Hiki kelmeili kuitenkin otsallani, kun tiesin että yön aikana juttu olisi ehtinyt aivan varmasti levitä lähes koko koulun tietoon. Annettaisiinko minun ja Suzumen vain olla rauhassa, vai mahtaisimmekohan saada osaksemme vielä kamalampaa kohtelua jatkossa?

          Kun viimeinen luento loppui, luikahdin nopeasti ulos salista ja päätin että olisi parasta poistua koulusta mahdollisimman nopeasti, ennen kuin tähän päivään mahtuisi vielä lisää ikäviä käänteitä. Tuuletin sisäisesti, kun onnistuin hyvällä menestyksellä työntämään ulko-oven auki ja astumaan iltapäivän auringonpaisteeseen. Katsahtaessani eteenpäin, veri kuitenkin seisahtui suonissani.

          Valkoinen urheiluauto oli parkkeerattu melkein suoraan koulun pääovien eteen ja tunnistin heti pitkän nuoren miehen, joka nojasi autoonsa veistoksenomaisena. Ympärillä parveileva tyttölauma liversi jotain tuttuun sävyynsä, mutta tyynesti Takeichi Asa nosti katseensa huomatessaan ulko-oven avautuvan. Huomatessaan minut, hän kohottautui nopeasti seisomaan ja tuijotti minua hetken tutkimaton ilme noissa taivaansinisissä silmissään. Sitten, muutamalla päättäväisellä askeleella, hän tuli luokseni ja tarttui määrätietoisesti käteeni, niin että minä ja ihailijalauma seisoimme kangistuneina paikoillamme tajuamatta ollenkaan mitä tapahtui.

”Tule”, Takeichi sanoa töksäytti ja raahasi minut kädestä pitäen urheiluautonsa pelkääjänpaikan puoleiselle ovelle ja suorastaan työnsi minut sisään. Olin tilanteesta niin hämmentynyt, että en edes tajunnut vastustella. Hän kiersi kuskin paikalle, paiskasi ovensa kiinni ja huristi menemään, niin että ihailijalauma jäi hautaakin hiljaisempana seisomaan keskelle koulun pihaa suut avoimina kuin leipälaatikot ja minä istuin kauhusta jäykkänä paikallani, miettien kuumeisesti mikä kohtalo minua mahtaisi seurata.

 

« Takaisin | Seuraava luku »