Kun olin tänä aamuna mennyt kouluun, olisin nauranut kaksinkerroin jos joku olisi sanonut, että istuisin päivän päätteeksi Takeichi Asan valkoisen urheiluauton kyydissä. Olin edelleen niin häkeltynyt siitä, että tämä välittömästi koko koulun ihailunkohteeksi noussut nuori mies oli raahannut minut autoonsa vailla pienintäkään selitystä, joten en ollut saanut edes sanaa suustani koko matkan aikana. Ei toisaalta matkaseuranikaan ollut sen puheliaampaa ollut, tuo nuori mies oli istunut vieressäni puheliaana kuin kivenlohkare.

      Minun olisi tehnyt mieli vaatia häntä pysäyttämään auto välittömästi ja päästämään minut ulos, mutta jostain syystä sanat vain tuntuivat takertuvan kurkkuuni. Vilkaisin itseäni sivupeilistä ja näytin juuri niin säikähtäneeltä kuin olin ajatellutkin: naamani näytti oudon kalpealta tummien, punaruskeiden hiusteni rinnalla. Tiedostin kuitenkin kokoajan sen tosiasian, että olimme menossa kauemmaksi ja kauemmaksi, eikä minulla pian olisi mitään hajua missä olisin. Nielaisin hermostuneena, kun tajusin että minun olisi vain pakko avata suuni, en voisi antaa tilanteen kehittyä tästä enempää.

      ”Tuota…” aloitin rykäisten, kun ääneni värisi tahtomattanikin. Lopetin kuitenkin siihen, sillä minulla ei ollut yllättäen hajuakaan, mitä olisin sanonut. Miksi tämä rikas mallipoika oli tosiaan raahannut minut mukaansa? Silloin äkkäsin tämän päiväisen välikohtaukseen koulussa, kun olin suoraan sanottuna huutanut päin naamaa hänen ihailijalleen keskellä koulun käytävää. Kyllä, siitä tässä täytyi olla kyse, ajattelin itsekseni. Oliko Takeichi Asa vihainen minulle siitä? Mitä jos se puuterihuisku oli kenties ollut hänen tyttöystävänsä? Pulssi alkoi tykyttää rinnassani yhä kovempaa, kun tajusin ensimmäistä kertaa miettiä koko asiaa. Ja mitä noin rikas henkilö voisi tehdä jollekin, jolle oli vihainen…?

      ”Olen pahoillani siitä tämän päiväisestä!” sanoin sitten hätääntyneesti, kun äskeiset ajatukseni alkoivat laukata liiankin nopeasti ja selviytymisvaisto otti vihdoin kehostani vallan, ”en olisi saanut menettää malttiani niin, olen pahoillani!”

      Hämmennyin, kun tämä nuori mies katsoi minua selvästi kummastuneena ja sitten minkäänlaista varoitusta antamatta hän jarrutti melkein paikoilleen keskelle tietä. Henkäisin syvään lähestulkoon sydänkohtauksen saaneena ja käännyin kiireesti katsomaan auton takalasiin, ettei perässämme ollut autoja.

      ”Mitä sinä oikein puhut?” nuori mies kysyi aivan tyynesti, kuin keskelle tietä pysähtyminen olisi täysin normaalia ja arkipäiväistä, kuitenkin rehellisen kummastunut sävy äänessään. Tuijotin häntä typeränä takaisin, jälleen (ja hyvin luonnollisista syistä!) täysin kyvyttömänä sanomaan yhtään mitään. Kaikesta päätellen se ei siis ollutkaan ollut syy sille, miksi hän oli lähestulkoon kidnapannut minut?

      ”Tuota…?” aloitin lauseen uudestaan, yhtä hyvällä menestyksellä kuin ensimmäisellä kerralla.

      ”Etkö sinä tiedä minne me olemme menossa?” Takeichi Asa kysyi sitten kohottaen tummia kulmiaan ja katsoi minua nyt avoimen oudoksuen. Minusta alkoi kovaa vauhtia tuntua, että koko tilanne oli muuttumassa täysin järjettömäksi ja nyt pieni vihainen ääni takaraivossanikin alkoi vihdoin huutaa kiukkuisena. Oliko hän todellakin kysynyt tuota?

      ”No mistäs helvetistä minä sen voisin tietää, kun sinä raahasit minut autoosi kysymättä tai sanomatta yhtään mitään!” huudahdin närkästyneenä ja nyt Takeichi Asa naurahti yllättäen siihen sävyyn, kuin olisin ollut päästäni vajaa. Katsoin hänen huvittuneisuuttaan aivan äimistyneenä ja närkästyin entisestäni.

      ”Treffeille tomppeli”, hän sanoi sitten virnistäen leveästi siihen malliin, että jokainen hänen pienen ihailijajoukkonsa jäsen olisi varmasti pyörtynyt onnessaan, ja sitten hän käänsi katseensa hymyillen eteenpäin, ”ajattelin, että voitaisiin ensin mennä syömään yhteen hyvään ravintolaan mikä on tässä aika lähellä ja jatkaa siitä matkaa sitten johonkin muualle.”

      Tuijotin hänen rennon hilpeää olemustaan, ja tunsin kuinka silmäkulmani alkoi nykiä pahaenteisesti. Tuo vastaus aiheutti minussa lähinnä samanlaisen reaktion, kuin minua olisi lyöty halolla päähän, ja samalla se oli viimeinen pisara, joka katkaisi jo äärimmäisyyksiinsä venyneen pinnani.

      ”MITÄ?!” huudahdin raivoissani ja aloin kiukkuisena nykiä urheiluauton turvavyötä. Minun oli päästävä nyt ulos.

      ”Mitä… Hei mitä sinä teet?!” Takeichi Asa huusi yllättyneenä, kun avasin auton oven ja marssin pihalle. Äkkäsin onnekseni metroaseman ihan tien vieressä, hihkaisin helpottuneena ja lähdin painelemaan sen kummempia miettimättä sitä kohti.

      ”HOI, mihin sinä olet menossa?” kidnappaajani huusi nyt puolestaan vihaisesti selälleni ja käännyin häntä kohti raivoissani.

      ”Ensi kerralla, kun haluat mennä treffeille jonkun kanssa, kannattaa ensin KYSYÄ!” huusin raivosta kihisten, enkä voinut enää edes uskoa, että kävin tällaista keskustelua jonkun kanssa keskellä autotietä ja kirkasta päivänpaistetta, paikassa jota en tuntenut. Takeichi Asa katsoi minua täysin hämmästyneenä ja tajusin silloin, ettei tuon paviaanin ollut varmaan ennen tarvinnut käsitellä kielteisiä vastauksia.

      ”No etkö sinä sitten muka halua mennä?” hän kysyin sillä äänensävyllä, kuin kysymys olisi ollut ajatuksenkin tasolla hänestä äärimmäisen huvittava ja minä taistelin vastaan halua juosta ja hyökätä kiinni hänen kurkkuunsa.

      ”No EN!” tyydyin sitten vain pamauttamaan ja käännyin kannoillani jaksamatta koko typerää keskustelua enää hetkeäkään kauempaa.

      ”HOI!” hän huusi uudestaan yhä vihaisemmin ja oli jo lähdössä perääni, kun onnekseni juuri silloin hänen puhelimensa soi.

      ”Mitä?!” hän huusi puhelimeen ärtyneenä ja minä jatkoin vihaista puolijuoksuani metroaseman suuntaan.

      ”No soita joku muu hakemaan sinut, en minä nyt ehdi!” kuulin Takeichi Asan huutavan puhelimeensa takanani ennen kuin lähti takaisin perääni. Eikai tuo vain ollut ollut hänen siskonsa…?

      ”Hei, hidasta nyt vähän… Odota!” hän sanoi turhautuneena ja loikkasi sitten eteeni huohottaen, ”mikset sinä halua mennä ulos kanssani?”

      Kaikesta äskeisestä huolimatta, hellyin ehkä hieman kun näin nyt aidon epätietoisuuden hänen silmissään. Totta puhuakseni, tajusin että se oli minulle jollakin tavalla ensimmäinen merkki siitä, että tämä päästä varpaisiin hehkuva ihailunkohde edessäni oli todellakin myös ihminen, niin tyhmältä kuin se kuulostikin. Aukaisin jo suuni uuteen raivoisaan kommenttiin, millaisen olisin vielä äsken antanut, mutta joku sai sitten minut hillitsemään itseni.

      ”No, en vain halua”, sanoin vähän hiljempaa ja yritin tavoitella hieman anteeksipyytävää sävyä – olihan tämä kuitenkin varmaan ensimmäinen kerta, kun hän saisi pakit, ”anteeksi.”

      Sen jälkeen Takeichi Asa ei enää väittänyt vastaan, vaan päästi minut jatkamaan matkaani. Tunsin ehkä jopa pienen omatunnonpiston jättäessäni hänet seisomaan metroaseman portaiden yläpäähän, hämmentyneenä ja ehkä vähän nöyryytettynäkin. No, kyllä hänen itsetuntonsa kestäisi sen, yritin sanoa itselleni. Ja mitäs oli raahannut minut väkisin mukaansa.

      Jouduin tekemään metrolla kaksi vaihtoa, ja kävelemään vielä sittenkin pari kilometriä, että pääsin takaisin tutulle ja turvalliselle kotiseudulleni. Katsoin harmissani tyhjää lompakkoa ja työnsin sen kiroten takaisin laukkuun. Olisi vain pitänyt niellä ylpeyteni ja pyytää häneltä saman tien kyytiä kotiin. Tai no, tuskinpa hän olisi siihen suostunut.

      Kipusin portaat kerrostalon toiseen kerrokseen ja avasin pienen yksiöni oven. Heitin laukun tuttuun paikkaansa kenkärivini viereen ja rojahdin sitten voipuneena sängylle. Mitä ihmettä minä tekisin huomenna koulussa, ajattelin turhautuneena. Ensin se välikohtaus käytävällä, sitten niiden tyttöjen ilmeet, kun Takeichi Asa oli raahannut minut autonsa kyytiin, ja sitten vielä hän itse… Nousin huokaisten istumaan ja nojasin päätäni käsivarsiini. Pitäisikö minun vaihtaa yliopistoa, ajattelin toivottomana.

      Silloin kännykän pirinä säikäytti minut kuitenkin pahanpäiväisesti, ja pulssi satakertaiseksi kiihtyneenä kaivoin puhelimeni ruskeasta laukustani. Huokaisin turhautuneena, kun luin sanan ”Äiti” soittoruudulta.

      ”Moi!” sanoin, ja kuulostin juuri niin tekopirteältä, kuin olin pelännytkin. Äitini ei onneksi kuitenkaan tuntunut huomaavan sitä.

      ”Hei pikku-Yumini!” hän sanoi innoissaan, ja suljin silmäni huokaisten äänettömästi, ”millainen päivä oli tänään koulussa? Saitko uusia ystäviä? Oliko luennot vaikeita?” Hermostunut tekopirteä naurahdus pakeni huuliltani, kun ajatukseni palasivat tähän päivään.

      ”Haha joo oli tosi kiva päivä”, jouduin puremaan huultani, että sain sen sanottua loppuun, ”sain tänään uuden ystävän, hänen nimensä on Suzume! Hän on tosi mukava ja on mukana bändissä”, jatkoin sitten kiireesti, ja oikeastaan tästä minun ei tarvinnut onnekseni edes valehdella, ”historia on tosi mielenkiintoista, eivätkä muutkaan luennot kauhean vaikeita ole.” Jätin luonnollisesti mainitsematta, että historia oli mielenkiintoista siksi että se oli ainut sama kurssini Hyosuke Nakadan kanssa.

      ”Voi kuinka mukava kuulla! Me olemme niin ylpeitä sinusta täällä kotona”, äitini sanoi, ja kuulosti juuri siltä, että oli pian purskahtamaisillaan onnenkyyneliin, ”tee parhaasi koulussa, ja tule sitten käymään kotona kun vaan ehdit!” Huokaisin taas äänettömästi nojaten päätä käteeni ja keräsin itseni vielä pirteään lopetukseen.

      ”Tottakai, tulen heti käymään kun pääsen!” sanoin iloisesti ja hyvästit vaihdettuamme valahdin jälleen makaamaan sängylleni voimattomana.

      Vanhempani olivat olleet niin ylpeitä minusta, kun olin saanut stipendin Uekon yliopistoon, sillä he eivät ikinä olisi voineet auttaa minua lukukausimaksujen maksamisessa. Perheelläni oli aina ollut hieman rahavaikeuksia, sillä isäni toimi maanviljelijänä pienellä perhetilallamme, jonka hän oli perinyt omalta isältään ja jota hän ei siksi raaskinut myydä. Äitini työskenteli osa-aikaisena sairaalassa siivoojana, jotta he saivat maksettua pakolliset kulut. Minä olin heidän ainut lapsensa, ja minulla oli aina ollut kovat paineet menestyä koulussa, jotta olisin tehnyt heidät ylpeäksi, vaikkeivat he minulle ikinä suoranaisesti mitään paineita ollutkaan antaneet.  

      Nousin ylös sängyltä ja pyyhin kaikki puhelua edeltävät ajatukset pois mielestäni. Vaikka koko opiskeluaikani tulisi olemaan muiden oppilaiden osalta yhtä helvettiä, yliopiston vaihtaminen tai lopettaminen ei tulisi kuuloonkaan. Toimisin vaikka henkilökohtaisena nyrkkeilysäkkinä jos olisi pakko, mutta saattaisin siitä huolimatta haluamani tutkinnon kunnialla loppuun ja valmistuisin unelmieni ammattiin rinta rottingilla. Ja sitä paitsi, ei päivä tosiaan ollut ollut täydellisen kaamea, ajattelin ja sain jopa hymynkareen aikaiseksi huulilleni. Muistin pinkkihiuksisen Suzumen ja sen, kuinka hän oli hymyillyt minulle tänään säteilevästi sen jälkeen, kun olin puolustanut häntä käytävällä. ”Ei sillä, että välittäisin yleensäkään mitä muut ajattelevat minusta”, hän oli sanonut niin itsevarman kuuloisena sen välikohtauksen jälkeen, josta monet olisivat vajonneet vuosikausien itsesääliin. Ja sitten muistin historianluennon ja sen kauniin, salaperäisen hymyn, jonka Hyosuke Nakada oli minulle antanut luennon alussa. Ei, yliopiston vaihtaminen ei tulisi kuuloonkaan.

      Tultuani tähän lopputulokseen, päätin työntää ikävät ajatukset pois mielestäni, ja suunnata lopun energiani kerrankin johonkin hyödylliseen. Kävin hetkellisen mielenkamppailun jälkeen uhkaavasti kasvavan tiskipinon kimppuun, ja päästyäni vauhtiin vein vielä roskat, kertasin itsekseni tämän päivän luennoilla käydyt aiheet ja pesin koneellisen pyykkiä. Illan päätteeksi olin niin väsynyt, etten tajunnut edes ajatella koko päivänä tapahtuneita asioita, vaan nukahdin saman tien kaaduttuani sänkyyn.

      Seuraavana päivänä koulumatka tuntui ikuisuudelta ja kun vihdoin seisoin koulun porttien edessä, olin kaikesta eilisestä päättäväisyydestäni huolimatta äärimmäisen hermostunut. Puristin ruskean koululaukkuni hihnaa rystyset valkoisina ja nielaisin hermostuneena, sukien punaruskeaa hiuspehkoani välillä hajamielisesti.

      ”Hei Yumi” säikähdin puolikuoliaaksi, kun kuulin yhtäkkiä miehen äänen takaani. Hämmennyin, kun ääni kuulosti etäisen tutulta ja jähmetyin paikalleni, kun ajatus heräsi mieleeni. Mutta miten se olisi voinut olla…? Sitten kuitenkin sain veikkaukselleni varmistuksen, kun näin Hyosuke Nakadan kävelevän minua kohti säteillen, kuin häneen olisi kohdistettu kolme spottivaloa. Kykenin juuri ja juuri pitämään spagetiksi valahtaneet jalkani kannattelemaan minut pystyssä ja yritin hillitä villisti laukkaavaa sydämentykytystäni hengittämällä rauhallisesti.

      Hyosukella oli päällään tummanharmaa neule ja mustat hieman lahkeista kapenevat farkut. Olalla riippui rennosti hänen musta laukkunsa, ja vaaleanharmaat tennarit sopivan tyylikkääseen asuun täydellisesti. Typeränä totesin mielessäni, että se oli tosiaan hän. Mutta mistä lähtien hän oli tiennyt nimeni?

      ”Etkös sinä ole kanssani samalla historian luennolla?” Hyosuke kysyi minulta tuttu salaperäinen ilme kasvoillaan, mistä en ollut ikinä osannut lukea yhtään mitään. Hänen ruskeat silmänsä tuikkivat tuon tummanruskean hiuspehkon alta, ja yritin olla kiinnittämättä niihin liiaksi huomiota, jotten olisi muuttunut kuolaavaksi puudeliksi.

      ”Joo taidamme olla!” sanoin tavoitellen hilpeää äänensävyä ja hurrasin hiljaa mielessäni, kun onnistuin siinä mielestäni jopa melko hyvin. Hymy nyt tuli huuliltani luonnostaan, kun katsoi ujona tuota komeaa nuorta miestä edessäni ”hmm, saanko kysyä mistä sinä tiedät nimeni?”

      Hyosuken suu vetäytyi pieneen virneeseen ja hän työnsi kätensä rennosti farkkujensa etutaskuihin.

      ”Emmekö me käyneetkin samaa lukiota?” hän sanoi sitten ja tällä kertaa minulla oli jo täysi työ pitää itseni tolpillani, ”minä olen siis Hyosuke Nakada, anteeksi kun oletin vaan suoraan että sinäkin olisit muistanut minut.”

      ”Ei ei, kyllä minä sinut muistan!!” kiirehdin sanomaan ja huomasin huvittuneen pilkahduksen Hyosuken katseessa, ”sinähän olit minua kaksi vuotta ylemmällä luokalla, etkö?”

      ”Joo niinhän minä tosiaan olin”, hän sanoi sitten kuulostaen melko hyväntuulisena ja huomasin silloin, että olin alkanut heiluttaa käsiäni aivan typerästi kehoni vierellä. Älä nyt pilaa tätä, huusin itselleni raivoisasti mielessäni.

      ”Halusin sanoa sinulle, että se oli minusta tosi hienoa mitä teit eilen siellä käytävällä”, Hyosuke jatkoi sitten aivan yllättäen ja katsahti minuun nyt niin läpitunkevasti, että henki tuntui salpautuvan keuhkoihini, ”kun puolustit sitä tyttöä siis. Se oli minusta todella kivasti tehty.”

      En ollut odottanut tällaista tunnustusta häneltä, joten täysin lukkoon menneenä mutisin jotain olematonta vastaväitteeksi ja heilautin kättäni naurahtaen hermostuneena. Harmikseni tiedostin, että olin varmasti punastunut kaulaani myöden. Hyosuke oli siis ollut myös näkemässä sen.

      Juuri silloin valkoinen urheiluauto kaartoi kuitenkin koulun pihaan ja etäiset tyttöjen riemunkiljahdukset kuuluivat ulos asti. Tällä kertaa kangistuin todellakin kauttaaltani, kun näin Takeichi Asan vaaleaksi raidoitetut hiukset jo sivupeilin kautta. Huomasin, kuinka Hyosuke vilkaisi minua sivusilmällä ja kuinka hän käänsi katseensa sitten takaisin valkoiseen urheiluautoon. Hänen ilmeensä oli muuttunut jälleen tulkitsemattomaksi, mutta kuvittelinko vain, vain oliko hänen katseessaan nyt kylmempi sävy kuin vielä äsken?  

      ”Huoh, en tiedä mikä siinä on, mutta minä en oikein pidä hänestä”, Hyosuke sanoi sitten yllättäen osoittaen ajatukseni oikeiksi ja virnisti kalseasti. Jäin väkisinkin hermostuneena miettimään, että olikohan hän nähnyt Takeichin Asan raahaavan minut urheiluautoonsa eilen iltapäivällä? Tajusin, että ulkopuolisen asemasta katsottuna siitä olisi voinut helposti saada täysin väärän kuvan.

      ”Haha, ymmärrän”, tyydyin sitten vain naurahtamaan hermostuneena hänen kommentilleen, samaan aikaan kun sisarukset nousivat säteillen autosta. Takeichi Asalla oli päällään äärimmäisen kalliin näköinen tummansininen puku ja jalassaan siihen täydellisesti sopivat tummanruskeat kiiltävät nahkakengät. Hänen siskollaan oli puolestaan upea puoleen reiteen asti ylettyvä valkoinen kesämekko ja olalla heilui beige Chanelin laukku, joka oli myös aivan varmasti maksanut omaisuuden.

      Takeichi Asan katse pysähtyi suoraan minuun, kun hän kääntyi autonsa vieressä ja huomasin hänenkin jähmettyvän paikalleen. Hetken hän tuijotti minua ja tiedostin harvinaisen selvästi vieressäni seisovan komean nuoren miehen, joka puolestaan tuijotti häntä. Huomasin niinkin kaukaa, kuinka Takeichi Asan suu vetäytyi tiukaksi viivaksi ja silmät siristyivät pahaenteisesti. Sitten koko tilanteen jännitys kuitenkin laukesi, kun hän paiskasi urheiluautonsa oven kiinni, käänsi katseensa meistä ja lähti kävelemään reippaasti koululle päin ihailijalaumansa vastaanotettavaksi.

      Hyosuke vilkaisi minua taas sivusilmällään ja hänen täytyi huomata, että olin kalvennut lakananvaaleaksi. Sitä hän ei kuitenkaan varmaan arvannut, että jos olisin sillä hetkellä saanut valita, olisin mielelläni vajonnut maan sisään matojen ruoaksi.

      ”Jos tuo tyyppi alkaa käyttäytymään uhkaavasti sinua kohtaan, sinun tarvitsee vain tulla sanomaan minulle siitä” Hyosuke sanoi sitten täysin yllättäen, katsoen edelleen rikkaiden sisarusten perään. Tunsin sydämeni alkavan tykyttää taas vähän kovempaa ja sitten nuori mies käänsi katseensa taas minua kohti, ”nähdään historian luennolla”, hän sanoi sitten, väläyttäen minulle yhtä yllättäen sen kauniin hymyn, jonka olin nähnyt eilenkin, ja sen enempiä sanomatta hän lähti astelemaan koulun ulko-ovia kohti.

      Olin jälleen aivan omissa ajatuksissani, kun kävelin pitkin yliopiston käytäviä. En voinut olla miettimättä Takeichi Asan murhaavaa katsetta pihalla, enkä oikeastaan edes halunnut tietää, oliko se osoitettu minulle vai Hyosukelle, joka oli seisonut vieressäni. Yhtä kaikki, toivoin ettei minun tarvitsi törmätä häneen tänään enää toista kertaa. Kiitin silloin ensimmäisen kerran mielessäni sitä tosiasiaa, että hänen tulonsa tunnisti aina kilometrin päästä siitä parveilevasta, kikattavasta ihailijalaumasta.

      Kirjallisuuden perusteiden luento alkoi samaan tapaan kuin aina ennenkin, kun vanha petolinnun näköinen opettaja hiipi salin eteen ja aloitti monotonisen yksinpuhelunsa. Pyörittelin kynää hajamielisesti kädessäni ja yritin saada joitain avainlauseita kirjoitettua vihkooni luennon välittömästä tylsyydestä huolimatta, kun katseeni herpaantui yllättäen saliin myöhässä valuvaan pinkkihiuksiseen Suzumeen. Vilkutin hänelle hymyillen ja Suzume tuli istumaan viereeni normaaliin tapaansa iloisesti säteillen.

      ”Missasinko paljon?” hän kuiskasi hiljaa ja tajusi omasta ilmeestään päätellen saman tien, että pelkkä kysymyskin oli ollut huvittava.

      ”No arvaa”, totesin kuivasti ja nyökkäsin yksinään pälpättävän petolinnun suuntaan, saaden Suzumen tirskahtamaan hiljaa.

      Silloin kuitenkin salin ovi avautui ja kaikkien yllätykseksi sinilippispäinen postinkantaja työnsi päänsä salin ovenraosta.

      ”Anteeksi kovasti, että häiritsen luentoa, mutta minulla olisi pikatoimitus tuotavana Yumi Sumidalle, käsittääkseni hän on tällä luennolla?” hän sanoi hymyillen autuaasti. Tämän sanottuaan saliin laskeutui täydellinen hiljaisuus ja luennoitsijan ällistynyt ilme oli kullanarvoinen. Niin oli kuitenkin varman omanikin. Tuijotin posteljoonia tyrmistyneenä, enkä edes tajunnut että suuni oli varmasti loksahtanut leipälautasen kokoiseksi. Suzume tökkäsi minua avuliaasti kylkeen ja tajusin rykäistä hiljaa.

      ”Se olen minä”, sanoin yrittäen pitää ääneni vakaana, ja tiedostin äärimmäisen selvästi, kuinka kymmenet silmäparit luokassa kääntyivät saman tien minuun. Mitä pyhän lehmän syntymättömän vasan nimessä tämä voisi koskea?

      Kun posteljooni avasi oven apposelleen, näin hänen nostaneen syliinsä suurimman kukkakimpun, jonka olin eläissäni nähnyt. Kymmenet tummanpunaiset ruusut ja niitä somistavat vaaleammat hörsökkeet oli aseteltu kauniiksi kokonaisuudeksi, jonka posteljooni tyytyväisesti hymyillen kiikutti luokseni ja tuuppasi syliini.

      ”Oikein hyvää päivänjatkoa”, hän toivotti minulle hymyillen asiakaspalvelijamaisesti ja poistui sitten paikalta yhtä nopeasti, kuin oli ilmestynytkin. Minä jäin tuijottamaan sylissäni komeilevaa kukkapuskaa järkyttyneenä, tietämättä ollenkaan mitä minun olisi pitänyt tehdä sillä ja miksi olin saanut sen.

      Onnekseni luennoitsija tuli sentään siihen lopputulokseen, että rykäisten jatkoi puuduttavaa yksinpuheluaan juuri siitä mihin oli jäänytkin (jolloin edes ehkä kolme niistä neljästäkymmenestä minua tuijottavasta silmäparista kääntyivät takaisin häneen) ja minä laskin vaivalloisesti valtaisan kimpun vieressäni olevalle tyhjälle penkille.

      ”Keneltä se on?” Suzume vieressäni kuiskasi mielestäni aivan turhan haltioissaan ja silloin äkkäsin pienen sydämenmuotoisen kortin, mikä riippui kiinni puskaa kiinnipitävästä nauhasta. Vapisevin käsin tartuin korttiin ja aavistelin pahinta.

Toivottavasti nämä kukat tekevät luennostasi ikimuistoisen!

Rakkaudella Takeichi Asa

      Luettuani tuon koukeroisen tekstin, vajosin puoli metriä matalammaksi tuolissani ja hautasin pään käsiini. Ei, ei, ei, tämä ei voinut olla totta… Innoissaan Suzume nappasi kortin käsistäni ja sai juuri ja juuri hillittyä naurunpyrskähdyksensä.

      ”Eikä!” hän kuiskasi hytkyen, ja joutui pitämään kättään suunsa edessä, jottei olisi nauranut ääneen, ”ei voi olla totta!” Sanopa muuta, ajattelin toivottomana ja heitin ahdistuneen silmäyksen ruusuläjää kohti. Mihin ihmeeseen minä edes laittaisin tuon? Ajatteliko hän, että kulkisin koulussa koko päivän kantaen tuota jättimäistä ruusupensasta?!

      ”Jos haluat, voit viedä sen päivän ajaksi bändihuoneellemme”, Suzume kuiskasi minulle kuin lukien ajatukseni, ja käännyin häneen silmät hehkuen, ”sen pitäisi olla tyhjä koko päivän, joten kukaan ei ainakaan vie sitä.” Se ei suoraan sanottuna ollut ollut ensimmäisten huolenaiheideni joukossa, mutta nyt kun sitä ajatteli, niin olihan tuo puska varmasti maksanut omaisuuden. En minä sitä poiskaan voinut heittää.

      ”Kiitos, siitä olisi valtava apu”, huokaisin hiljaa kiitollisena. Suzume hymyili minulle leveästi ja nikkasi hyväntuulisesti silmäänsä.

      Luennon jälkeen poistuimme pikaisesti luokasta, ja seurasin kuuliaisesti Suzumea hänen ohjatessa minua bändihuoneelleen, kantaessani itse sylissäni tuota valtavaa ruusupuskaa. Olin kiusallisen tietoinen kaikista niistä katseista käytävällä, jota kukkapuskani veti puoleensa ja olin äärimmäisen helpottunut, kun saavuimme huoneelle tyttöjen supinan ulottumattomiin ja sain laskettua ruusupuskan näköpiiristäni edes hetkeksi.

      ”Voit tulla hakemaan sen täältä päivän päätteeksi”, Suzume sanoi kasvoillaan kiusoitteleva ilme ja huokaisin toivottomana tuijottaen punaisia ruusuja. Kimppu oli kyllä äärimmäisen kaunis, sitä ei voinut kiistää, ja hän oli vielä jostain syystä onnistunut valitsemaan siitä juuri mieleiseni värisen.

      ”Joo, enköhän minä löydä tänne uudestaan”, henkäisin ja odotin riemulla ahdasta bussimatkaa koululta pienelle yksiölleni tuon ruusupensaan kanssa.

      Suzumella oli seuraavaksi eri luento kuin minulla, ja minulla puolestani oli hyppytunti jonka aikana kävin yleensä ruokalassa syömässä. Erkanimme siis toisistamme käytävän päässä ja vilkutin Suzumelle hymyillen ennen kuin jatkoin matkaani suurin ikkunoin koristeltuun ruokalaan.

      Tähän aikaan ei ollut onneksi vielä paljoa porukkaa syömässä, joten valitsin rauhallisen pienen pöydän ikkunoiden edestä ruokalan perukoilta. Kaivoin tyytyväisenä lounasboxini laukusta ja suorastaan hyökkäsin grillatulla kanalla ja viinirypäleillä aateloidun salaattini kimppuun. En kuitenkaan ehtinyt kuin aloittaa, kun huomasin kauhukseni uuden sinilippispäisen posteljoonin pyörivän ruokalan keskellä haravoiden katseellaan opiskelijajoukkoja. Hän vilkaisi aina välillä kädessään pitämäänsä paperinpalaan, joka oli mitä ilmeisemmin valokuva, jota hän vertasi ihmisjoukkoon. Toisessa kainalossaan hän kantoi hillittömän kokoista, sydämenmuotoista suklaarasiaa, joka oli koristeltu tummanpunaisella rusetilla. Yritin valua tuolissani niin matalaksi kuin pystyin, mutta liian myöhään, sillä posteljooni oli jo hilpeästi hymyillen lähtenyt kävelemään minua päin.

      ”Oletko sinä Yumi Sumida?” hän kysyi tyytyväisesti hymyillen, enkä voinut sillä hetkellä olla miettimättä, mistä posti repi noita (kaikesta päätellen) työhönsä vähän liiaksikin kiintyneitä puurtajia. Nappasin paperinpalan postinkantajan kädestä ja tunsin hikivanan valuvan selkääni pitkin, kun näin mitä ilmeisimmin tänään aamulla minusta otetun kuvan kävelemässä koulun käytävällä. En edes halunnut tietää, mistä helvetistä se tyyppi oli repäissyt tämän kuvan. Tyydyin sitten vain nyökkäämään vastaukseksi, ja alistuin kohtalooni, kun valtaisa suklaarasia tungettiin käteeni.

      ”Oikein hyvää päivänjatkoa”, postinkantaja toivotti minulle aurinkoisesti ja jatkoi sitten kaikesta päätellen täysin normaalia työpäiväänsä poistumalla iloisesti hyräillen ruokalasta.

      Ärtyneenä nappasin uuden sydämenmuotoisen kortin käteeni, joka riippui jälleen suklaarasian ympäröivästä narusta.

Hyvää ruokahetkeä! Toivottavasti nämä suklaat maistuvat jälkiruoaksi.

Rakkaudella Takeichi Asa

      Mistä helvetistä hän edes tiesi... Noh, väliäkös sillä, ajattelin turhautuneena ja kiitin onneani siitä, että olin valinnut näin aikaisen ajan syömään tulolle. Välikohtaus ei ollut kiinnittänyt kuin muutaman tyypin katseen, jotka kylläkin tuijottivat minua avoimen oudoksuen.

      Lähtiessäni ruokalasta päätin suunnata suoraa päätä bändihuoneelle ja viedä suklaarasian ruusukimpun seuraksi, mutta kääntyessäni ensimmäisen kulman taakse olin törmätä suoraan eteeni pöllähtäneeseen Hyosuke Nakadaan. Sain juuri nieltyä säikähtäneen kirkaisun ja mutisin äkkiä pahoitteluja käytävällä rynnimisestäni. Huomasin Hyosuken kummastuneen katseen kohdistuvan käsipuoleeni, ja kauhukseni tajusin sydämenmuotoisen suklaarasian, jota kannoin kainalossani.

      ”Sinulla on näköjään joku melko sinnikäs ihailija”, hän totesi nyökäten jättimäisen suklaarasian suuntaan ja huomasin sitten, kuinka ryppy ilmestyi hänen kulmakarvojensa väliin, ”se on häneltä, eikö?”

      Minun ei tarvinnut turhan montaa kertaa arvata ketä hän tarkoitti ja kaikesta päätellen vastauksenkin pystyi lukemaan hehkuvanpunaiselta naamaltani. Hyosuke puhalsi ilmaa huuliensa raosta ja tuijotti mietteliäänä katonrajaa.

      ”Kieltämättä se ärsyttää minua hämmästyttävän paljon”, hän sanoi puoliksi itselleen ja virnisti mietteliäästi. Sitten hän kääntyi takaisin minua kohti, ja toivoin ettei hän kuullut sydämeni pamppailua siihen asti missä hän seisoi.

      ”Sinä kävit varmaan jo syömässä?” hän totesi enemmän kuin kysyi, päätellen varmaan siitä että olin juuri juossut ruokalan suunnasta. Nyökkäsin hänelle ja hän katseli edelleen kasvojani mietteliäänä.

      ”Voinko tulla viereesi istumaan historian luennolla?” hän sitten kysyi yllättäen, hymyillen hieman, ja sillä hetkellä kaikki murheeni tuntuivat sulavan minusta kerralla pois.

      ”Tottakai!” sanoin säteillen ja Hyosuke nyökkäsi tyytyväisen oloisena.

      ”Kiva, nähdään siellä”, hän totesi ja jatkoi matkaansa ruokalan suuntaan, jättäen minut seisomaan onnesta typertyneenä paikalleni, ja leijumaan sitten bändihuonetta kohti kukkamerien ja hattaranpunaisten pilvien päällä.

      Laskin onnellisesti hyräillen suklaarasian ruusukimpun viereen ja suljin bändihuoneen oven visusti takanani. Silloin kuulin kuitenkin kopisevia askelia aution käytävän päästä ja yllättäen kulman takaa ilmestyi tummansiniseen pukuunsa sonnustautunut, vaaleat raidoitetut hiukset omaava Takeichi Asa, joka minut nähdessäni alun hämmästyksen jälkeen otti kasvoilleen sitten päättäväisen ilmeen ja lähti astelemaan minua kohti. Tajusin, ettei minulla ollut tilanteesta pakoreittiä, ja sydämeni ilmeisesti tajusi sen myös alkamalla tykyttää tuhatta ja sataa rinnassani. Varmaan sadatta kertaa sen päivän aikana vain yksi ajatus kohosi mieleeni: miksi sen täytyi olla juuri minä?

« Takaisin | Seuraava luku »